Moni TAG Heuerin kelloa harkitseva pähkii valintaansa kahden mallisarjan välillä.

Jos vain jompikumpi on mahdollinen, mieli askartelee käytännössä kulttiasemaan nousseen Monaco-mallin, erityisesti sinitauluisen ”Steve McQueenin” tai laajan Carrera-mallisarjan maastoissa.

Koska TAG Heuerin Steve McQueen -reproduktio on rannettani jo pitkään koristanutkin, oli jäljellä ja edessä vaikea valinta muotoaan melkoisestikin aikojen kuluessa rukanneen Carreran versioista. Carreran mallit venyvät melkein pukukellomaisista luomuksista räyhähenkisempiin ja sporttimaisempiin tulkintoihin.

Olennainen horologinen huomio Carrerasta on heti mainittava – se on edelleen yksi menestyneimmistä kellolinjoista, mitä mikään merkki on yli 50 vuoden aikajaksolla kehittänyt.

Jack Heuerin lemmikki

Carreran esittelystä päävastuullisena voi pitää nykyisen TAG Heuerin palveluksessa edelleen lähettiläänä toimivaa Jack Heueria (s. 1932). Hän on yhtiön ”grand old man”, Heuerin autourheilu-DNA:n istuttaja ja entinen pääjohtaja-perheosakas.

Jack Heuerin visio kellomerkin nostamiseksi suurempien rinnalle vaati kekseliäisyyttä, kumppanuuksia ja markkinoinnillisesti nokkelaa tuotesijoittelua 1960–1970-lukujen maailmassa. Autourheiluympyrät tarjosivat sopivan areenan, eivätkä sponsorisopimukset kovin kummoisia silloin vielä vaatineet.

Joka tapauksessa Jack Heuer keksi käyttää Carrera-nimeä, jolla viitattiin 1950-luvun kuuluisaan ja vaaralliseen Carrera Panamericana -autokilpailuun. Carrera-nimeä ei nykyisin voi kuka tahansa laillisesti käyttääkään; tiettävästi Porsche Carrera, (TAG) Heuer Carrera ja saksalainen lasten leikkiautorata Carrera käyttävät ainoina kyseistä brändinimeä.

Taulun selkeys mittarina

Jack Heuer halusi Carreran kriteeriksi ehdottoman selkeyden ja jo aiempien Heuerin kolmella pikkutaululla varustettujen mallien hiomista edelleen.

Tuloksena syntyi vuonna 1963 lanseerattu ja varsinaisesti markkinoille 1964 tullut ”kolmirekisterinen” Heuer Carrera (kuva ylävasemmalla). Se sai luvan toimia oman ”nykyaikaistetun” Carrerani valintakriteerinä, kun versioita on mallilinjassa lukemattomia.

Vaikka erilaisuutta löytyy kylliksi, on mallisarjasta 1887 löydettävissä yksi versio (ref. CAR2111.FC6291), joka palautti ajatuksiani vanhaan maailmaan.

Kuorenhalkaisija 41 mm ilman nuppeja on toki aivan muuta kuin 60-luvun ”palttoonnapeissa”, mutta pelkästään nopea silmäys hopeatauluiseen ja kuorenkorvakkeiltaan, indekseiltään ja chronopainikkeiltaan tutunoloiseen kelloon luo illuusion alkuperäisyydestä.

Paljon on toki muuttunut. Valitsemani 1887-kaliiperisen sijasta koneisto ei ole enää manuaalivetoinn Valjoux 72 -kronografi, jota Heuerin ohella vuosikymmeniä sitten käytti moni muukin valmistaja, kuten Rolex himoitussa Daytona -mallissaan. Eikä sisällä syki mikään muu modifioitu ETAkaan enää. Pleksilasin sijasta kellotaulua suojaa nykyaikainen safiirilasi (molemmin puolin), pikkutaulut ovat löytäneet uudet paikkansa, kuoren vesisuojaus on mainiot 100 metriä ja krokotiilinnahkainen ruskea ranneke silaa laadukkaan kokonaisuuden linkkulukkoineen.

Inhouse vasten spekulointeja

Ehkä yhden tärkeimmistä jutuista halusin jättää viimeiseksi. Tavallaanhan Carrera 1887 -malliston arviointi on jo menneen talven lumia, sillä kyseinen 320-osainen 1887-automaattikronografikaliiperi 50 tunnin käyntivaralla esiteltiin jo ennen vuosikymmenen taitetta.

1887 aiheutti heti pientä hammastelua ammattilais- ja harrastajapiireissä, koska TAG Heuer hankki tolpparellitoteutukseen perustuvan kronografikaliiperinsa ratkaisun japanilaiselta Seikolta.

Monelle kun oli periaatteelliselta kannalta pyhäinhäväistys, että kuuluisa sveitsiläisbrändi ”joutuu” turvautumaan japanilaisten apuun!

Totuus on joskus suhteellista. Tiedon ja teknologian vaihtoa tapahtuu kelloalalla korvausta vastaan (joskus kopioidustikin) niin puolin jos toisinkin. Kukkuraksi TAG Heuer ei tietenkään ottanut hankkimaansa konstruktiota sellaisenaan käyttöön, vaan teki siihen lukuisia muutoksia.

Kyseessä on inhouse sikälikin, että TAG Heuer valmistaa koneiston itse käyttämällä varsin sveitsiläiseen tapaan omistamiensa alihankkijavalmistajien komponentteja. Toista samanlaista ei kukaan muu myöskään valmista. Kävin taannoin seuraamassa 1887:n kokoonpanoa TAG Heuerin silloisella uusimmalla tuotantolinjalla.

Omana tulkintanani 1887 eroaa riittävästi perusratkaisujensa osalta samankaltaisesta Seiko 6S37-kaliiperista (onko joku todennut, että Seikon laatuchronoissa olisi ylipäätään pulmia sveitsiläisiin verrattuna?).

Merkittävä osa vaikkapa lasipohjan läpi näkyvistä komponenteista on pantu uusiksi. Eikä viimeistelyssä ole moittimista, kun puhutaan paljaalla silmällä tarkasteltuna teollisesta tuotteesta, muutaman tuhannen euron hintaluokassa. Vaikea sanoa, jääkö viimeistely merkittävästi jälkeen pari kolme tuhatta euroa kalliimmista El Primero- ja Co-Axial-toteutuksista.

Autourheilijan pukukello?

Ranteessani pääkuvassa kimalteleva kombinaatio on kaikilla mittareilla ollut kiintoisa siirto, ja odotan huolettomia vuosia jouhevasti toimivan kronografini kanssa. 1887:n tolpparellichronon painikkeet toimivat täsmällisesti ja sopivan ”pehmeästi”, eivät hampaat irvessä puristavan raksahtavasti.

Rannetuntuma on 41-millisellä kuorella hyvä eikä ainakaan omassa linnunluuranteessani kello muljahtele liikkuessa puolelta toiselle.

Kellotaulun kiehtovuutta lisää hopeanvärisen taulun sävyjen ja kontrastin eläminen valaistuksen mukaan. Tietystä kulmasta taulu näyttää helmiäisenvalkoiselta.

Kuten jossain aiemmin olen toistanut, nykyisten TAG Heuerien laatuvaikutelma sekä ilahduttaa että vakuuttaa hintaluokassaan. Kaikki toimii täsmällisesti ja näyttää hyvin viimeistellyltä.

Käyttökokemuksien ja vuosien karttuminen kiinnostavalla koneistokaliiperilla tuo lisämausteensa tähän nimenomaiseen kellovalintaani. Samalla retrosta ammentava racing-henkisyys on hienostuneen rannekkeen myötä saanut lähes pukukellomaisen kuosin.

Kellon suositushinta oli silloin, kun tätä mallia vielä sai, noin 4400 euroa. Niin sanotuilla kilpailijoilla olisi siihen vielä matkaa, tosin ylhäältä alaspäin.

Joona Vuorenpää